Tietoisen mielen tarinoita

Blogini on lämminhenkinen tuulahdus ajatuksia ja oivalluksia elämästä, energiamaailmasta ja läsnäolosta.

Rakkautta unohtamatta.

Elämäni mies, elämäni tunteet

Tänä aamuna havahduin kauniin ilman ja maiseman inspiroimana hiljentymään ja kuuntelemaan itseäni. Minut valtasi vahva tunne siitä, että jokin haluaa tulla näkyväksi sanoin ja tuntein ja kirjoittaminen tuntui oivalta tavalta tuoda se esille. Tunteet. Voi, nuo ihanat ja ajoittain niin viiltävät tunteet. Koen olevani melkoinen mestari, kun kyseessä on tunteet. Ne ovat minun tapani oppia itsestäni, sillä niiden kautta pääsen sukeltamaan rohkeasti kohti minuutta, identiteettiäni ja omaa olemustani.

Ennen kuin luet eteenpäin, haluan herätellä ajatuksiasi. Kuulostele itseäsi. Millainen tunteilija sinä olet? Itketkö helposti? Pystytkö samaistumaan elokuvan surulliseen kohtaukseen, koetko myötätuntoa? Annatko itsellesi luvan kokea vahvoja tunteita, sydäntäriipivää surua tai estotonta naurua? Jos et, miksi? 

Haluan lähestyä ja avata tätä näkökulmaa varoen, sillä samalla avaan suhdettani omaan isääni. Meidän yhteinen matkamme on ollut hyvin karikkoinen, mutta myös timanttinen. Olen läpileikannut elämääni ja sen tuomaa herkkyyttä tunteideni avulla. Olen kasvanut yhä uteliaammaksi omia tunteitani kohtaan. Mitä ne kertovat ja tarkoittavat? Mitä ne haluavat ilmaista? Uskallanko antaa tunteilleni tilaa kuljettaa minua? Olen löytänyt itselleni johtolangan, jota seurata ja siitä kiitän isääni. Tuo johtolanka on tunnelanka, joka löytyi itseni hyväksymisen kautta.

Isäni tarina

Pienenä poikana isäni löysi oman isänsä kuolleena kellarista. Isoisäni oli hirttänyt itsensä ja oma isäni joutui kohtaamaan ja kokemaan sen. Voitte kuvitella, mitä pienen pojan sisällä sillä hetkellä tapahtui. Heille molemmille haluan välittää rauhaa ja armoa itseään kohtaan. Kun tunteistaan ei puhuta, syntyy tunnetukoksia, jotka eivät pääse vapautumaan. Isäni tapauksessa ne tunteet olivat varmasti suurta surua ja pelkoa. Tunteita, joita on aina vaikea kohdata ja käsitellä. Jokainen voi varmasti arvata, mitä siitä syntyi. 

Pienen isäni elämään hypähti isäpuoli, joka ei ollut taitava käsittelemään tunteita. Rakas isäni jäi kotonaan huomiotta, vaille tunteita ja läheisyyttä, turvaa ja suojaa. Ja ennen kaikkea, vaille rakkautta. Tämä on minun tulkittu näkemykseni tapahtumasta. Isäni oppi kasvamaan ajatukseen, että tunteita ei käsitellä eikä niistä puhuta. Se ei ole ollut helppoa isäni vanhemmille, miten se olisi hänellekkään? Isäni oppi vaikenemaan tunteistaan.

Siihen aikaan ei yhteiskuntakaan ollut valppaana tarjoamassa apua ja mahdollisuutta keskusteluun. Eikä sitä kehdattu vaatiakkaan. Opimme siis selviytymään itse. Emme pyydä apua, emmehän halua näyttää muiden silmissä heikoilta. Voisiko kyseessä olla häpeän tunne? Emme uskalla näyttää heikkouttamme muille?

Isoisäni ja hänen veljensä

Isäni perheen rakenne muuttui täysin. Perheen tärkeä osa ja sielu oli lähtenyt pois. Eteen tulee uusia valintoja ja tapahtumia, jotka eivät olleet suotuisia isälleni. Nuorena poikana hän lähtee maailmalle oppimaan elämää. Mukanaan hän kantaa surua, häpeää, ikävää, kipua, yksinäisyyttä ja varmasti myös vihaa. 

Pienellä lapsella on uskomaton taito tukahduttaa tunteensa vaikeissa tilanteissa. Hän tekee niin, koska kokee sen olevan ainoa keino selviytyä. Tunteiden tukahduttaminen on automaatio, kun ympäristö ei salli tunteille tilaa. Kun ihmiset ympärilläsi eivät kykene käsittelemään omaa suruaan ja traumaansa, miten se taito siirtyisi eteenpäin hyväksyntänä, rakkautena ja lohdutuksena? Koen sen hiljaisena kuolemana. Luulen, että meissä tapahtuu vähitellen hiljaista kuolemaa. Ahdistus ja trauma nakertavat sisältämme vähitellen sydämen osia jos meitä ei kuulla ja nähdä. Kenties meidät halutaan pois jaloista pyörimästä. Vaikeiden asioiden ei sallita tulla näkyväksi. Suojaamme itseämme ja sisintämme niin taitavasti, että sydämen ympärille muodostuu vähitellen paksu, suojaava panssari. “Minua ei enää satuteta. Tässä suojassa olen turvassa.” Vähitellen hylkäämme kaiken sen kauneuden ja luottamuksen rakkauteen sisältämme ja alamme puhua itsellemme väheksyen, hyvin armottomasti. Alamme rakentaa omaa minäämme suojamuurin päälle, jotta meihin ei enää satu ja tuska sisällämme ei tulisi näkyväksi, koska sitä on vaikea käsitellä. Se pelottaa. 

Olen kuullut useita tarinoita ja elänyt omaani perheeni kautta todeten, kuinka valtavan suuri vaikutus ympäröivällä maailmalla on itseemme ja itsetuntoomme. Miten uskomukset ja toisten sanat voivat muokata meitä eri ihmisiksi. Meille jokaiselle kuuluu tunne olla rakastettu. Kun tämä tunne jossain vaiheessa elämää sortuu, alamme kasvattaa itseämme uudelleen, usein ulkoisten seikkojen kautta. Alamme hankkia hyväksyntää ulkoisten näkemyksien kautta. Sydämen sijaan itsetuntomme kehittyy toisaalla, kun emme ole kosketuksissa siihen, kuka minä oikeasti olen, kun olen hyväksytty. Kenties saamme mahtavaa palautetta siitä, kuinka tehokkaita ja hyviä olemme työssämme. Itsetuntomme takertuu tuohon ajatukseen, sillä se ei saa kosketuspintaa muilla tavoilla. 

Itsetuntomme alkaa ottaa vastaan yhä enemmän asioita ympäröivästä maailmasta ja alkaa rakentamaan omaa minäkuvaa tuon palautteen kautta. Tällä tavoin meille syntyy vääristynyt minäkuva. Tämän kosketuspinnan olen itsessäni tuntenut. Alan kanavoida itseäni paikkoihin ja tilanteisiin, jotka ruokkivat minussa tuota saamaani palautetta, sillä en ole saanut kuulla sitä muualla. Alan uskotella itselleni, että näin tämä on hyvä. Alan tekemään yhä enemmän töitä riittääkseni ja ollakseni näkyvä tällä tavoin. Kuitenkin täysin tiedostamattani olen hakenut isäni hyväksyntää. Samaa hyväksyntää ja rakkautta, jota hän pienenä poikana janosi.

Rakas isäni

Olen siis syntynyt perheeseen, jossa isäni on joutunut jättämään sisäisen lapsensa jälkeensä hyvin varhain ja joutunut hakemaan omaa kosketuspintaansa ja itsensä arvostusta karun maailman ja ulkoisten tahojen kautta. Nämä ulkoiset tahot ovat olleet ihmisiä, jotka eivät ole suotuisalla tavalla opettaneet elämän kauneutta ja rakkautta, vaan ovat opettaneet tavan tukahduttaa tunteet. Tässä kohtaa isäni elämään ilmestyi alkoholinkäyttö. Minun tulkintani mukaan se on ollut isäni lohtu ja turva. Isäni on joutunut piilottamaan tunteensa ja samaistumaan niihin roolimalleihin, jotka elämä on hänen tielleen antanut. Joten häntä ei siitä voi syyttää, eikä ketään muutakaan. Isäni eteen on tullut valintoja ja rakkaudettomuuden ja tiedostamattomuuden kautta hän on valinnut nämä väylät ja opetellut elämään niillä puitteilla, kun se siinä hetkessä on ollut mahdollista. Tämä puolestaan antaa minulle väylän lähestyä omaa isääni rakkauden ja myötätunnon kautta. Antamaan hänelle anteeksi ne virheet, jotka koskettavat minua ja meidän suhdettamme.

Miten isäni valinnat ovat vaikuttaneet minuun?

Miten isäni tarina peilaantuu minulle ja miksi kerron oman tarinani hänen kauttaan? Nämä tunteet ovat tulleet itselleni tarkastelun kohteeksi omien kipujeni ja heikkouksieni kautta. Niiden kohtaaminen on kuin suora peilikuva itselleni. Se, mitä isässäni ihailen, on myös minussa. Se, mikä hänessä ärsyttää, on myös minussa. Nyt on tullut oma aikani viedä asia päätökseen ja päättää jotain sellaista, mikä ei enää ole totta. Minut on opetettu toimimaan ja tuntemaan tavoilla, jotka eivät enää sovellu omaan elämääni, koska ne aiheuttavat ahdistusta ja surua. 

Olen oppinut, että tunteet ovat sallittuja tietyn kaavan kautta. Opin olemaan hiljaa, pieni ja näkymätön. On meidän perheessä toki itketty ja huudettu, on meillä juostu karkuun ja lyöty. Olen nähnyt, kuinka toista satutetaan ja olen itsekin satuttanut sisartani suutuksissani, koska en ole osannut muutakaan tapaa käsitellä tunnetta. Olen sylkenyt siskoni kasvoille ja töninyt hänet nokkosten sekaan. En ole ylpeä näistä tapahtumista mutta toimin näin, koska en tiennyt muuta tapaa toimia. On ollut kamalaa kohdata ja myöntää itsessäni epämieluisat kohdat.

Juuri nämä kohdat itsessäni ovat tehneet minut uteliaaksi sille matkalle, jolla nyt olen. Rakkauden ja tietoisen mielen matkalle. Matkalle, jossa saan antaa anteeksi ja hyväksyä itseni. Muistan kuulleeni lauseen “älä itke kauniita silmiäsi pilalle.” Muistan myös tunteen, jonka se minussa synnytti. Lakkasin itkemästä ja näyttämästä tunteitani muille. Itkin salaa. Lakkasin tuntemasta omia tunteitani. Mitä näytin sen sijaan? Hymyn. Minä hymyilin, koska senhän minä osaan hyvin. Mitä hymyn alle piiloutui? Huono itsetunto, turvattomuus, suru, trauma. Kysyikö kukaan, miten minulla menee. Ei, sillä hymyni ansiosta pelastin useita tilanteita. Tunteita ei tarvitse kohdata tai näyttää muille. Totuin siihen, että puramme huonoa oloamme työntekoon, haemme itsetunnolle lohtua kehuilla ja kasvatamme itsemme työn orjiksi. Kehut olivat väyläni hyväksynnälle. Väylä, josta oli helppo puhua. 

Ulkopuolisen miljöön tarjoama hyväksyntä on uppoutunut syvälle sydämeeni suojaksi ja toimintatavaksi, joka tiedostamattani vahingoittaa minua eikä anna tilaa kasvaa, tulla rakastetuksi ja arvokkaaksi. Olen altistettu tavalle olla jotakin suoritusten kautta. Tämän toimintamallin isäni tiedostamattaan jakoi myös meille. Hän teki kuitenkin parhaansa. Hän ei muuta osannut, sillä tämän opin hän oli saanut matkaansa omilta vanhemmiltaan. Isäni toi perheelle ruoan pöytään ja tällä tavoin osoitti rakkauttaan meille. Hän teki paljon töitä, jolla oli omat seurauksensa. En muista isäni koskaan valittaneen väsymystä, en koskaan. Hän ei myöskään osannut pyytää itselleen mitään. Sen perin myös minä, en lapsena pyytänyt vanhemmiltani mitään itselleni. Olen tottunut ajatusmalliin, että tulee tyytyä siihen mitä on. Vähemmän ääntä ja vähemmän pyyntöjä takaa sovun ja rauhan kotona. Opin, että materiaalinen tarve on tapa näyttää tunteensa ja olla hyväksytty. Tämän kanavan kautta syntyi ja rakentui jälleen uusi identiteetti, joka siirtyi minuun.

Minun tarinani

Huomaamattani hain huomiota ja hyväksyntää ulkopuolelta ollakseni riittävä ja hyväksytty. Työ tarjosi minulle korviketta olla jotakin. Sain kehuja ja arvostusta työstäni. Mutta samalla pelkäsin jatkuvasti tekeväni virheitä. Hurjaa, eikö vain?

Opin tehokkaasti suorittamaan elämääni ja olemaan jotain muuta. Opin ympäröivän elämän kautta tavan, joka ei palvellut minun hyvinvointiani. Koin, että minun kuuluu olla superihminen, osata itse ja yksin kaikki. Muistan kirkkaasti erään kerran, kun könysin kerrostalon hissiin vauva vaunukopassa, kolme kauppakassia ja koira mukanani, hammasta purren. Eteeni ilmaantui mies, joka tarjosi apuaan. Arvaatte varmaan vastaukseni. “Ei kiitos, pärjään kyllä!” Näin vahvasti pärjäämisen ajatus oli iskostunut selkäytimeeni. En suostunut ottamaan vastaan tarjottua apua. En uskaltanut, en rohjennut. Jokin minussa sanoi, että on noloa ottaa vastaan apua, minut on luotu pärjäämään. Jos otan apua vastaan, näytän heikkouteni. Minä suoriuduin yksin kotiin, väsyisenä ja itkuisena. 

Jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat ja miljöö omalle kasvulle. Emme ole voineet valita kaikkea itse. Ajatus siitä, että isäni on minun idolini, elämäni rakkaus, voi tuntua hullulta mutta se on totta. Hän on vaikuttavin persoona elämässäni. Hänen tarinansa ja tapansa elää on pakottanut minut kulkemaan omaa matkaani ja löytämään oman rakkauden itsessäni, heikkouksieni kautta. Olen saanut valtavasti tietoa ja evästä matkalleni, vaikka ne eivät ole olleet kauniita. Kuitenkin kaikki on tapahtunut juuri niin kuin on ollut tarkoitus. 

Isäni on rohkeasti mennyt eteenpäin omien kipujensa ja surujensa kanssa. Hän on uskaltanut olla heikko tiedostamattaan sitä. Isäni tehtäväksi on jäänyt löytää oma terveellinen itsetunto rakkauden avulla. Hänen elämäänsä on kuulunut kirjava elo. Varmasti isäni harteilla on huonoa omatuntoa ja itsesyytöksiä mutta vähitellen elämä on alkanut näyttää hänelle uudella tavalla kauneuttaan. Kauneutta, joka kutsuu kaikesta huolimatta nöyrtymään ja ottamaan vastaan rakkauden parantavan voiman. Toki meistä jokainen valitsee, otammeko sen vastaan. Pienikin vastaanottaminen avaa enemmän mahdollisuuksia rakkaudelle ja puhdistumiselle. Niin on käynyt myös minulle. Timanttia hiotaan vielä mutta opettelen jatkuvasti ja olen valmis ottamaan nöyrästi vastaan opin vastaanottamiselle, rakkaudelle ja itsensä hyväksymiselle. En kykenisi kirjoittamaan tätä tekstiä, jos en olisi näitä osia itsessäni käsitellyt jo. Mitä enemmän sitä teen, sitä paremmin ymmärrän isääni ja koko perheemme tapahtumia. Sitä enemmän myös annan anteeksi ja vapaudun. Teen valintani itse ja valitsen, mitä haluan elämääni. Valintani on rakkaus ja itseni hyväksyminen. 

Ulkopuoliset paineet ja sen luoma rakennelma vaikuttaa meihin valtavan paljon. Sanat ja lauseet, joita ympärillämme kuulemme ja tapamme tarttua niihin. Onko itsetuntomme todella niin vankka ja täynnä hyväksyntää ja rakkautta, että uskallamme rohkeasti sulattaa ulkopuolelta tulevaa painetta olla jotakin. Niin, että löydämme oman väylämme toimia ja tuntea. 

Kuka minä olen? Miten minä koen ympäröivän maailman? Voinko olla myötätuntoinen, kiitollinen tai rakkautta pursuava ihminen? Mitä minä sallin itselleni, missä minun on hyvä olla? Missä tunnen olevani niin turvassa, että uskallan ottaa vastaan turvattomuuteni? Tunnemmeko hyväksyntää vai tarvetta suojautua ja puolustautua?

Minä pienenä tyttönä

Pohdin usein, miten vahvasti minuun on vaikuttanut ne kehut ja kommentit, joita nuorena sain esimerkiksi urheilumenestyksestä tai iloisesta persoonastani. Mietin, miten paljon aikuisten kommentit ovat vaikuttaneet omaan toimintaani. Joskus saamme polttoainetta toimintaamme niistä kommenteista. Olen oppinut katselemaan asioita eri perspektiivistä, kuten “palvelevatko nuo lauseet minua ja elämääni? Onko niistä tullut osa minua, joka edelleen suorittaa tai hakee hyväksyntää? Ovatko lauseet terveellä tavalla eteenpäin vieviä?”. 

Ehkäpä olisi hyvä tutkailla tätä teemaa itsessämme hiljentyen ja kuunnellen. Opetellen linjaamaan itseämme hyväksyvämpään suuntaan. Heikkoutemme on valtava aarrearkku, jota itsessämme kannamme. Meidän tulisi käyttää sitä rohkeasti, kohdaten tunteet ja niiden sanoma reagoimatta tunteeseen. 

Minulta on vaatinut valtavasti rohkeutta kohdata itseni. Isältäni opitulla, sinnikkäällä tavalla olen uskaltanut kuunnella, kuka minä olen ja oppinut elämään itseni kautta omannäköistä elämää. Valmis en vielä ole, sitä vartenhan me täällä olemme. Elämän matkalla tutustumassa itseemme. Matkalla, joka turvallisesti näyttää heikot kohdat itsessämme, jotta voimme vapautua ja keventää taakkaamme. 

Tommy Hellsted toteaa kirjassaan: “Turva löytyy turvattomuuden takaa.” Olen todennut sen olevan totta. Kun löytää sydämessään olevan rakkauden, on täysin turvassa ja uskaltaa elää ja tuntea. Suorittamisen kautta tullut oma minäkuvani murrettiin sillä, että kohtasin pelkoni olemalla heikko: pysähtymällä ja kuuntelemalla. Ehkäpä tärkein lahja on tullut pysähtymisestä. Kuuntelin tarkasti ja kohtasin itseni. Se oli pelottavaa mutta siitä alkoi minun matkani kohti rakkautta itsessäni ja vapautumista ympäristön asettamista tavoista ja toimintamalleista. 

Kiitän isääni matkastani. Kiitän siitä, että hän näytti, miten heikkous piilotetaan, jotta löytäisin sen. Joka kerta olen hämmästynyt, mitä kaikkea sen alta löytyy: voimavaroja ja ihmeitä. Hän on opettanut tietämättään, että elämää täytyy silti elää ja uskaltaa mennä eteenpäin, eikä luovuttaa. Hän on esimerkillään opettanut, että tunteita kuuluu näyttää, vaikka itse ei ole sitä uskaltanut aikaisemmin tehdä. Hän on opettanut minulle itsensä kautta sen, että tunteita kuuluu olla ja niistä saa puhua. Omien heikkouksiensa kautta hän on auttanut minua kasvamaan ja näkemään ihmisen haurauden ja kauneuden. 

Kaikesta surustaan ja omantunnon piikeistään huolimatta isäni on elänyt. Hän on opettanut olemaan läsnä ja tekemään asioita, joista nauttii. Hän on opettanut itsensä ja muiden kannustamisen tärkeyden, vaikka ei ole sitä itse osannutkaan tehdä silloin, kun sitä tarvitsin. Tämä kaikki on kääntynyt hassusti päälaelleen. Olen siitä kiitollinen, isäni on elämäni sankari. Hän on saanut maailmaan kahdeksan upeaa lasta, joista minulle on siunaantunut upeat sisarukset ja lapsilleni serkukset. 

Isäni näytti minulle urheilun kautta, miten voimme ylläpitää hyvää oloamme liikunnan avulla. Olen kääntänyt tämän ajatuksen itselleni niin, että nautin siitä mitä teen, en suorita. Olen saanut nähdä, miten hän on täysin oma itsensä. Kun häntä pierettää, hän pieree ja kunnolla. Mitä sitä häpeämään, sitähän me jokainen teemme, eikö vain? Huumoria ja lapsenmielisyyttä!

Olen oppinut, että voimme sävyttäää elämän värit millä tahansa sävyllä olosuhteista huolimatta. Meillä on aina mahdollisuus ja lupa pyytää parasta ja rakkautta. Meillä on mahdollisuus katsella eri tavoin ja näkökulmin asioita elämässämme. Saamme mahdollisuuksia, jos olemme niille avoimia. 

Kysynkin nyt sinulta, mitä sinä pyytäisit juuri nyt? Uskallatko pyytää itsellesi parasta vai annatko tiedostamattasi vallan ulkopuolisille tavoille ja ajatusmalleille, jotka voivat estää sen sinulta? Kuulostele hetki kuulemiasi lauseita ja kommentteja. Ovatko ne enää sinulle totta? Ovatko ne malleja, jotka eivät palvele ajatusmaailmaasi vai löytyykö niistä jokin eteenpäin vievä voima? Kuuntele ja ole itsellesi rehellinen. Salli tunteesi ja vapauta ne. Älä reagoi, toimi. Rakasta joka päivä itseäsi, niin paljon kuin vain pystyt. Salli elämääsi tulvia hyvää ja kaunista. Tänään olen 1% verran rakkaudellisempi, miten se ikinä ilmentyykään. Ollaan armollisia ja luotetaan, että rakkaus koskettaa meitä kaikkia. 

On kunnia saada katsella elämääni oman rakkaan isäni kautta. Olen kiitollinen kosketuspinnasta, joka isä-tytärsuhteessamme on minulle avautunut. Kuinka surusta on tullut iloa, pelosta rakkautta ja epävarmuudesta luottamusta. Isäni rooli on muuttunut iän karttuessa ja hänen sairastuessa Alzheimerin tautiin. Sitä kautta mietin paljon kuolemaa. Mietin, miten koen ja tunnen itsessäni isän tulevan poismenon. Tämä on saanut minut ajattelemaan, että nyt minulla on mahdollisuus osoittaa isälleni se rakkaus, jonka tytär voi isälleen ojentaa. Mikään elämämme tapahtuma ei enää roiku raskaana olkapäilläni. Tuon taakan olen luovuttanut pois itseltäni ja aloittanut itseni hyväksymisen. Tämän jälkeen olen nähnyt isäni aivan uudessa valossa. Pienenä poikana, joka on vailla samaa rakkautta, kuin itse olin. Miksi en sitä hänelle antaisi? Kun uskalsin kohdata omat taakkani syyllistämättä muita, avauduin niille asioille, joita tarvitsin kasvaakseni ulos siitä totuudesta, johon minut oli opetettu. Se oli minun tehtäväni, jotta ymmärtäisin laajemmin rakkauden tuomat mahdollisuudet. 

Uskon, että me kaikki tyttäret olemme isin tyttöjä — ihan jokainen, omalla uniikilla tavallamme. Meillä ei kuuluisi olla kilpailua toisistamme, ei tarvetta puolustella itseämme, eikä tarvetta näyttää paremmuutta. Me olemme isiemme tyttöjä, halusimme tai emme. Uskalletaan ottaa vastaan se rakkaus ja hyväksyntä, joka jokaiselle kuuluu. Näytetään muille, mitä sen avulla tapahtuu. Vastalahjaksi saat lisää rakkautta ja hyväksyntää. Uutta lähestymistapaa ja kykyä antaa anteeksi silloin, kun sinua on loukattu tai olet itse tehnyt niin. Kiitos siis isälleni elämäni oppimatkasta. Kiitos, että saan oppia rakkauttasi. Kiitos elämä!

Rakkaudella ja itsensä hyväksymisen lahjalla: Paula

Kirjoittaja:

Paula Artes

Olen iloinen, aurinkoinen, hyväsydäminen, ihana, luotettava sekä helposti lähestyttävä tietoisuusvalmentaja ja valokuvaaja.

Seuraa somessa:

Tilaa uutiskirje: